KOVAAPASKAA

lauantai 26. heinäkuuta 2014

H2Ö - 2014

Kaikki kuvat: Heidi Soikkeli
Saavuimme torstai-iltana kuvaajani kanssa Turkuun. Tsekattuamme sisään festarimajoitukseemme, joka sijaitsi luonnonkauniissa ”YO-kylä”-nimisessä betonihelvetissä, päätimme kierrellä hieman keskustan ja jokirannan tienoita. Turku on äärettömän kaunis kaupunki kesäisin. Etenkin jokiranta terasseineen ja tunnelmavalaistuksineen saa tummuneimmankin sielun hetkeksi pauloihinsa.


Perjantaina herättyämme ensimmäiseen festivaalipäivään, suunnistimme YO-kylästä jalan Ruissalon vanhan telakka-alueen suuntaan. Tämähän oli katastrofaalinen virhe, sillä Google maps osasi jälkikäteen kertoa valitsemamme kävelyreitin pituudeksi 13,1 km. Lienee sanomattakin selvää, että jalkamme olivat muusia alueelle saapuessamme. Olimme kuitenkin perillä.  "Let’s festival", huudahdimme.




Staff-, artist- ja media –portista sisään kulku sujui mallikkaasti. Päästyämme tarkastuspisteen ohi alueelle silmiemme edessä aukeni vangitseva näky. Festivaalialue oli juuri niin taianomainen, kuin osasin etukäteen odottaakin. Vesipullot täytettiin puun oksiin asennetuista vesiletkuista, ruokailutilassa penkkien tilalle kattoon oli kiinnitetty keinut, lavat oltiin piilotettu mahdollisimman pois näkyvistä. Alue oli kuin iso taideteos, omasta mielestäni festivaalin oikea pääesiintyjä.



Eeppisen kävelyretkemme takia missasimme aikataulumme kaksi ensimmäistä esiintyjää Kiveskivesin, sekä Nightsatanin. Etenkin Nightsatanin missaaminen harmitti, sillä en ole vielä tähän päivään asti onnistunut näkemään yhtyettä livenä. Toivon, että uusi mahdollisuus aukeaisi uuden levyn kiertueen myötä.



Ehdimme lopulta Olimpia Splendidin keikalle ruokailutilanakin toimineeseen Veistämöön. Yhtyeestä olin etukäteen kuullut vain, että lavalla voi odottaa näkevänsä pilvessä keikkuvia neitoja. Pilvessä tai ei, tytöt soittivat erittäin lumoavaa musiikkia. Seurueemme jäsen totesi, että yhtyeen soittoajankohta olisi voinut olla myöhäisempi, jumitusaspektin takia. Ottaen kuitenkin huomioon H2Ö:n ohjemistotarjonnan, lähes minkä tahansa esiintyjän soittoaikaa olisi voinut myöhästyttää samasta syystä.



Siirryimme Meri-lavalle, joka sijaitsi alueen toisessa päässä ”satamassa” veden äärellä. Lavalle oli juuri kipuamassa Fonalin tuorein sainaus, turkulainen Pöllöt. Ennakkohypetyksen johdosta suhtauduin yhtyeeseen äärikriittisesti, mutta ei mennyt kauakaan, kun Pöllöt saivat tämänkin mulkvistin sydämen sykkimään. Konstailematonta hyväntuulista poppia Leevi & The Leavingsin hengessä. Pöllöjen keikka jäi yhdeksi parhaista H2Ö-muistoistani.



Pakko mainita, että H2Ö:n opastuksessa oli jonkin verran puutteita. Lavoja ei oltu merkitty kyltein, opasteita ei ollut. Aikatauluja ei ollut jaettavaksi infopisteessä. Kaikki tämä olisi saattanut normifestivaalilla ärsyttää, mutta H2Ö:ssä tietynlainen jatkuva eksymisen ja löytämisen aiheuttama sekasorto vain korosti festivaalin ainutlaatuista tunnelmaa.



Pöllöjen keikan jälkeen suuntasimme Autotalli –lavalle, jossa soittoaan aloitteli räkäisestä punkista ja hullun hyvistä keikoistaan tunnettu Räjäyttäjät. Autotallin miljöö oli mitä idyllisin. Lava oli pienessä puuliiterin näköisessä vajan tyngässä metsän siimeksessä. Idyllisen sijainnin puitteissa keikka olisi saattanut olla oikein messevä. Ikävä kyllä ihmisiä oli todella paljon ja lava yleisön kanssa samalla korkeudella. Jos en tietäisi miltä Räjäyttäjät näyttää, en osaisi sanoa tähänkään päivään mennessä, sillä en nähnyt vilaustakaan keikasta. Eikä soundissakaan ollut kehumista. Keikka kuulosti samalta, kuin treenikämpällä olisi oman treeniksen betoniseinän läpi naapurin bändiä kuunnellut. Aivan järjettömän tumppu soundi. Autotalli –lavalle ei ollutkaan sitten enää menemistä.



Tiiu Helinän keikka Veistämöllä oli sitten jotain täysin muuta. En ole aiemmin tajunnutkaan kuinka paljon tykkään Tiiu Helinän biiseistä. Uskoisin, että niistä osa saattaa jäädä elämään omaa elämäänsä ja joskus hamassa tulevaisuudessa niitä vielä lauletaan pianon ääressä, ainakin vähän hipimmissä perheissä. Veistämö ei ollut tilana paras mahdollinen Tiiu Helinälle. Yhtye on niin kovin hiljainen, että musiikki peittyi ajoittain tilassa vallitsevaan puheen sorinaan. En tiedä oliko hyvä idea sijoittaa lava samaan tilaan ruoka-/anniskelupaikan kanssa. Ihmiset mekastavat syödessään ja juodessaan, niin se vain on. Onneksi katsoin keikan eturivissä ja sain nauttia täysin sydämin.



Kävimme nopeasti vilkaisemassa Hawkwindiä. Möhömahaisia miehiä lavalla soittamassa kusen värjäämää rockia. Solisti kiekui mikrofoniin kuin Feeniks-lintu. Luin myöhemmin, että Hawkwind on Motörheadin Lemmyn vanha bändi. Se jäänee yhtyeen isoimmaksi meriitiksi. ”Tämä on se bändi, jossa oli joskus oikeasti merkittävä muusikko”.



Onneksi Siinai lunasti. Pitkälle päivälle ei olisi voinut olla enää parempaa loppukaneettia, kuin ilotulitusmaisen upea veto pikkuhiljaa pimenevässä kesäyössä H2Ö-festivaalin Takapiha –lavalla. En ymmärrä miksi kaikilla nimekkäämmillä yhtyeillä ei tänä päivänä jo ole joko omaa VJ:tä tai valomiestä mukana. Valot kruunasivat muutenkin loistavan keikan. Fiilis oli ihan kuin olisin seissyt vuoden 2007 Flow festivaalilla. Tai tavallaan seisoinkin, sillä juuri sitä ensimmäinen H2Ö enemmän tai vähemmän oli.



Siinain keikka oli mahtava, vaikkakin on pakko mainita, että yleisömäärä eli keikan aikana aivan luvattoman paljon. Päällekkäisyyksien johdosta ohjelmassa yhtye aloitti soittamaan lähes tyhjälle pihalle, soitti n. 20 minuuttia tuhatpäiselle yleisölle ja lopetti keikkansa jälleen lähes tyhjälle pihalle. Voisiko päällekkäisyyksiltä välttyä tulevaisuudessa?



Lauantai alkoi osaltamme paremmin. Olimme varautuneet pitkään matkaan majoituksemme ja festivaalin välillä ja saimme junailtua itsellemme autokyydin. Aikaa jäi niinkin paljon, että ehdimme pysähtyä muutamalla alueen ulkopuolella sijaitsevalle nurmikentälle. Emme olleet ainoita ja uskonkin, että alueen ulkopuolella hengaili paljon porukkaa bisseinensä ihan vaan fiiliksen takia. Festivaalitunnelmaan oli helppo päästä auringon polttaessa jo muutenkin valkoista tukkaa samalla siemaillen kiehumispisteen kanssa taistelua käynyttä Fostersia. Ja hupskeikkaa viihdyimmekin niin hyvin, että missasimme aikataulustamme sekä The Hearingin, että Color Dolorin.



Mutta Ristoon ehdimme. Risto soitti Takapiha –lavalla ja iloiseksi yllätykseksi hänellä oli bändi mukana. Olen nähnyt Riston kerran aiemmin, silloin soolona. Pidin ihan tosi paljon, sen takia odotukset olivat nyt korkealla. Mutta ei lunastanut, ei sitten millään. Vaikka valokuvaajani diggaili kympillä (niin kuin selvästi aika moni muukin), omalla kohdallani ei loksahdellut. Uuden levyn biisit, joista keikkasetti ilmeisesti enimmäkseen koostui olivat minulle liian vaikeita ja suoraan sanottuna lähes vastenmielisen kuuloisia. Olen tullut kysymyksen ääreen, pidinköhän oikeasti Riston soolokeikastakaan vai olinko vain kännissä?



Seuraavat kaksi tuntia meni tuuliajolla. Meidän oli tarkoitus mennä katsomaan Pietarin Spektaakkelia, mutta koska tieto yhtyeen hyvyydestä oli selvästi kiirinyt Turkuun asti, emme mahtuneet enää katselupaikoille. Kävimme hakemassa ruokaa ja jäimme katsomaan Kytäjää. Jälleen yksi pyyhke btw, ruokapisteitä oli liian vähän ja tarjonta selvästi köyhempää kuin esim. saman järjestäjäporukan Ilmiö-festivaaleilla edeltävinä vuosina. Ongelmia oli muutenkin peruasioiden, kuten esim. vessojen ja anniskelun kanssa. Naisten vessajonot olivat järjettömän pitkiä ja miesten vessa-alueen maa lainehti kusesta loppuillasta, koska vessoja ei ollut tyhjennetty/niitä oli liian vähän. Anniskelusta taas loppui lauantai-iltana olut kesken, jota nyt vain ei ainakaan satakuntalaisen maailmankatsomuksen puitteissa voi käydä. Miten festivaalilla, jonka tuotoista iso osa tulee anniskelusta, voi loppua olut kesken? En vaan voi ymmärtää.



Lopulta nappasin mukaani pakastevihanneksista ja ylikypsästä riisistä kasatun kasviswokin, kuvaajani tajusi laadun päälle ja tilasi ylihintaisen ja liian pienen leivän. Istuimme katsomaan Kytäjää Kesanto –lavan penkeille. Oli ansaitun tauon paikka, ja Kytäjän chilliäkin chillimpi elokuvamusiikkimainen proge oli omimmillaan värittämään kyseisen hetken sielunmaisemaa. Kytäjä on aika nasta bändi. Propsit hauskasta taustakankaasta, joka ”maalasi itse itseään keikan edetessä”. En ole aiemmin törmännyt vastaavaan.



Kytäjän jälkeen menimme tarkistamaan helsinkiläisen Fotoshopin, mutta ilmeisesti jonkinlaisten teknisten vaikeuksien johdosta keikan alkaminen venyi puolella tunnilla. Jengi istui uskollisesti lattialla odottamassa. Meillä vaan ei ikävä kyllä ollut aikaa odotella festivaalilla, jossa esiintyy 50 artistia/päivä, siirryimme Kuja –lavalle katsomaan tiikereitä.



Kuja –lava oli H2Ö:n lavoista itselleni mieluisin. Kahden venevajan väliin pienelle viheriölle sijoitettu lava oli tunnelmaltaan mitä maalaisromanttisin. Lavan kattona mikäs muukaan, kuin pienen purjeveneen purje ja lavalla ketkäs muutkaan kuin Turun omat pojat The New Tigers. Tiikerit olivat skarpanneet viime kerrasta. Tiedä sitten johtuiko väkimäärän paljoudesta, kotikaupunkiedusta vai ihan vain siitä, että jätkät olivat liekeissä, keikka oli erinomainen. Miksi kukaan ei ole kertonut, että The New Tigers ei ole enää vässykkää surinapörinää, vaan ihan ehtaa rockia? Todella laadukas keikka. Suosittelen tsekkaamaan.



Tiikereiden jälkeen kiiruhdimme Lau Naun keikalle Veistämölle vain huomataksemme jälleen yhden puutteen muuten enemmän kuin täydellisessä festivaalissa. Veistämöllä nimittäin oli maksimikapasiteetti. Ja järjestysmiehet pitivät saksalaisen tarkasti kiinni siitä, ettei kapasiteetti pääsisi ylittymään. Lau Nau jäi näkemättä, mutta niin jäi monelta muultakin. Sillä Veistämön ovelle muodostui rapsakka sadan ihmisen jono. Jälleen kerran kyseenalaistan oliko järkevää sijoittaa lava ruoka-/anniskelualueen kanssa samaan tilaan.



Vaikeuksien kautta voittoon siirryimme jo hyvissä ajoin Suuli –lavalle odottelemaan Jaakko Eino Kalevin keikkaa. Sekä minä, että kuvaajani olimme odottaneet JEKin keikkaa ehkä kaikista H2Ö-artisteista eniten ja oli ilo nähdä, että emme olleet yksin. JEKin keikalle valui lopulta todella paljon jengiä. Teknisten ongelmien johdosta Jaakon laulusta ei saanut koko keikan aikana juuri mitään selvää. Se ei onneksi haitannut, sillä yleisö eli täysillä mukana alusta loppuun. Tunnelma oli lämmin ja kannustava. Jaakko oli nähtävästi liikuttunut, kun täysin päin persettä luisuneesta keikasta tulikin loppujen lopuksi todella hyvä.



Oli mielestäni hauska idea laittaa Jaakko Eino Kalevi ja Artturi Tairan uusi bändi Shivan Dragn peräkkäin Suulin lavalle. Kaksi tulevaa suomalaista vientitähteä ikään kuin vastakkain, ”kumpi vetää kovemman keikan”-henkisesti. En nyt lähde valitsemaan voittajaa ja sanon vaan, että Shivan Dragn oli kyllä todella kova. Audiovisuaalisesti tajunnan räjäyttävä kokemus. Aisteja stimuloitiin 110% taukoamatta, jatkuvasti jotain, nopealla temmolla. Lopulta meno oli vaan niin ADHD:ta, että allekirjoittanut hengästyi. Rubikia spiidissä, mitä vittua? Minun oli pakko jättää keikka kesken, herkkä mieleni ei mitenkään pystynyt käsittelemään sitä järjetöntä määrää ärsykkeitä. Ensi kerralla tiedän, kaksi nappia essoa ennen Shivan Dragnia. Muuten ei tule kesää, tulee vain päänsärky.



Onneksi tajusimme mennä vielä kerran Liiteriin ennen alueelta poistumista. Siellä oli juuri alkamassa ennakkoon kehuttu, mutta Googlelle lähes tuntematon Cold Pupu Sauna. Miten osaisinkaan kuvailla kokemaani? No, yritetään. Liiteri, jossa normaalisti istuttiin, olikin nyt savun ja konfetin peittämä. Happea ei vieläkään ollut, mutta tässä vaiheessa iltaa se ei tuntunut haittaavan ketään. Liiterissä jorattiin. Lavalla oli hullun hyvä ja eriskummallinen meininki. Mainittakoon nyt, että yhdessä vaiheessa lääkäritakkiin pukeutunut huumediilerin näköinen laulajamies ruiskutti läpinäkyvää nestettä eturivin suuhun. Ja jossain vaiheessa kolmihenkisestä yhtyeestä oli kasvanut nelihenkinen, kun yksi yleisön edustajista oli päättänyt liittyä bändiin kesken keikan. Ketään ei tuntunut haittaavan.

Kaikki kuvat: Heidi Soikkeli
Kaiken kaikkeaan H2Ö oli aivan mieletön kokemus. Vaikka ensimmäistä kertaa järjestetyllä festivaalilla oli selvästi vielä kasvukipuja, oikein tehtyjä asioita oli vaan todella paljon enemmän. Vanhana Ilmiö-veteraanina voin sanoa, ettei tapahtumia tarvitse verrata keskenään. H2Ö oli lopulta vain luonnollinen jatkumo liian pieneksi käyneelle Ilmiölle. 7500 myytyyn lippuun kohonnut festivaali pääsi yli ensimmäisen vaikeimman vuotensa ja uskon, että tästä eteenpäin tapahtuma tulee kasvamaan, paranemaan ja kannattamaan joka vuosi enemmän. Ja aion olla paikalla myös ensi vuonna, jos en sitten toimittajana, niin joraamassa taas jonkun uuden itselleni tuntemattoman loistavan pikkubändin keikalla.

2 kommenttia:

  1. No safkassa näkyy olevan petraamisen varaa melkosesti, ei ihan pärjää Flow'lle, vaikka niin moni onkin yrittänyt tätä festaria kehuskella miten aito ja niin paljon parempi se on kuin Flow :P En osta.

    Alue näyttää helmehköltä! Oikeasti, harmittaa vähän että en ollut, mutta en vain pystynyt venymään. Mitä tulee sitten Hawkwindiin, niin sehän on yksi psygerockin esi-isistä, että jopa minä, joka en bändiä kuunaan ole kuunnellut, suosittelen nyt lukemaan historian lisälehtiä. Aika monta nykybändiä, ja vanhempaakin (mm. ikisuosikkini Ozric Tentacles) ja lähtisin epäilemään, että myös mm. Death Hawks, vannoo sen nimeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alue oli festivaalin parasta antia heittämällä! Ruokapuolessa oli paljon petraamista ja vaikutti siltä, että festivaalilla on selvästi ollut jonkin sortin ongelmia paikallisten ravintolayrittäjien mukaan saamisen kanssa. Turussa meinaan on ainakin erinomainen kasvisravintola Keidas, jonka olisin toivonut näkeväni myös edustettuna H2Ö:llä.

      Mitä tulee Hawkwindiin, niin voin puhua vain kokemani perusteella - historiaa tai ei. On Metallicakin nykyään ihan lenkkari bändi.

      Poista